Jos olisin tiennyt, että saan lopullisen tuomion mielenterveyteni osalta työyhteisössäni kertoessani mieliteostani, joka on työkavereiden mielestä poikkeuksellinen, kieroutunut ja jonkin mittapuun mukaan jopa perverssi, niin olisin ollut hiljaa sen kymmenminuuttisen jolloin avauduin ymmärtämättömille. Saisin elää ikioman fetissini kanssa omaa yksityistä elämääni nauttien jokaisesta hetkestä kenenkään tietämättä.
Meikkisellä on kontaktimuovifetissi ja syksy on parasta aikaa sen fetissin kanssa elämiseen.
Joka ikisen koulupäivän jälkeen vanhin lapsistamme joutuu vastaamaan yhä uudelleen ja uudelleen kysymykseeni, jonka esitän kontaktimuovinkiilto silmissäni loistaen: ”Saittekste uusia kirjoja?”. Ja se tunne, joka tulee, kun vastaus on myöntävä.
Sen kuvaamiseen eivät sanat riitä.
Tiedän, tiedän, suurin osa meistä vanhemmista inhoaa koulukirjojen päällystämistä, varsinkin kontaktimuovilla. Se on ymmärrettävää. Eiväthän kaikki syty kumisaappaistakaan. Tosin fetissini on täysin henkistä laatua ja koen kirjoja päällystäessäni kaikkivoipaisuuden ja voittajan tunteet. Olen tuolloin eheä ruukku tässä rikkinäisessä maailmassa.
Ne, jotka inhoavat kontaktimuovia ovat saaneet inhonsa ilmeisesti epäonnistumisten myötä, mutta sehän on selvä, että jos halvimmilla kiinalaisilla tarramuoveilla pelaa, niin ne venyvät ja vanuvat miten sattuu ja kirjan kansi muistuttaa pikemminkin ruttopaiseista aapista ilmakuplineen kuin eheätä opinvihkoa. Pelloplast ei veny eikä vanu!
Kontaktimuovifetissini on antanut myös ajattelemisen aihetta. Toivon sydämestäni, että lasten oppivelvollisuus alkaisi jo vuoden iässä ja silloin heille paukautettaisiin kouraan ensimmäinen aapinen. Eipä tarvitsisi odottaa muovirulla kourassa kuutta, seitsemää vuotta saadakseen kouraan ensimmäisen päällystettävän kirjan.
Fetissin kanssa eläminen on taivaallista varsinkin silloin, kun pääsee toteuttamaan myös ajan saatossa muodostuneita riittejä. Pöytä pitää olla täysin pölytön ja jo sen peseminen täysin puhtaaksi nostattaa fiiliksiä. Vai miltä se nyt näyttäisi, jos kannen ja muovin välissä on tukku hiuksia, epämääräisiä karvoja, aamiaismuroja ja mikä pahinta, läntti kaakaota? Ei päällystystyö tarkoitus ole tallentaa tuleville sukupolville perheen arkihistoriaa.
Ja voi teitä onnettomia, jotka yritätte tartuttaa liimapintaista kalvoa tasaisesti kansiin jonkun lötkön kolmekymmentäsenttisen viivoittimen avulla. Se on rikos muovi-ihmisyyttä vastaan. Paras kapine tasaisen jäljen saamiseksi on tefloninen paistinlasta. Se on sopivan jäykkä ja sopivan levyinen juuri kontaktimuovin käsittelyyn.
Olen tuossa pohtinut vakavasti, josko syy hankkia aikoinaan lapsiakin oli se, että varmistaa näin päällystämättömien kirjojen virran kotioloihin? No, Ojalan laskuopin mukaan olen pelannut nämä kortit kohtuullisen hyvin. Vielä kahdentoista vuoden kuluttuakin saan eteeni oppivelvollisuuttaan suorittavan kirjoja.
Kontaktimuovifetissini ainoa uhka on kirjojen kierrätys kouluissa. Olen jo nyt saanut käsiini koulukirjan, joka oli valmiiksi päällystetty edellisen omistajan vanhempien toimesta. On järkyttävää, anteeksiantamatonta, nähdä, miten vanhemmat eivät sitä vertaa kunnioita Pelloplastia, että edes yrittäisivät päällystää kirjoja ilman aamupalahistorian dokumentointia tai ruttokuplia. Painele siinä sitten neulalla nämä ilmakuplat olemattomiin ja paikkaile toisten huolimattomuutta. Tässä kohtaat ”ranteet auki” on aika lähellä toteutumistaan.
Kun meikäläisellä on tällainen fetissi kuin on, niin olen miettinyt, että jättäisin työhakemuksen kirjastoon. Miettikää sitä autuutta, jonka voisi kokea uusien kirjojen virratessa ihmisten lainattavaksi.
Saisin päivät pääksytysten heilua teflonpaistilastan ja Pelloplastin kanssa. Kaiken lisäksi palkattuna.
Pysyisin taatusti liimattuna työpaikallani.
